Adalmiinan huone

3.6.2019

Eeva-Liisa Mannerin runoja lukiessani ajattelen usein, että hän kirjoittaa minun elämästäni. Juuri noin ajattelen, tuolta minustakin tuntuu, noin minä olen osan luontoa. Haluaisin osata maalata niin kuin hän kirjoittaa. On häkellyttävää, miten tunnistan itseni kokemassa ja olemassa osana luontoa. Siellä on vesi, tuuli, lintu, kuva, peili ja pitkä sairaus.

 

”Kun ranta ja heijastus ovat aivan samat

ja ehyt ja tyyni on taivaan ja veden avioliitto,

 

kun syvä ja kirkas on peilin kuvitelma,

ja eläimet vaeltavat, ja pilvet, ja tumma metsä

humisee syvyydessä ilman tuulta,

 

tarvitaan vain veteen kastuvan linnun siipi

                                                          särkemään harha:

valon ja veden ihastunut tunnustus maailmalle,

ohut kuin silkki; mutta se solmi liiton.

 

Ja maailma, tuore ja kaunis kuin sateen tai luomisen

                                                                       jälkeen,

tai mielenmuutoksen tai pitkän sairauden,

on ainoa, raskas, jäsen jäseneltä yksin.”

 

(M-L Manner, Preludium, Orfiset laulut)

 

Maalaan kohti valoisaa ja kirkasta. Valo nousee pimeydestä, väri kerrostuu paksuiksi värimassoiksi kohti valkoisuutta. Tuntuma väriin on käsin kosketeltava. Toisinaan teen värilammikoita ja haen musteen läpikuultavuutta. Värikerrokset risteilevät kankaalla ja luovat tiloja. Välillä siirryn konkreettisesti tilaan ja teen installaatioita.

 

Peili on lattialla; siihen peilautuu ympäröivä tila ja siinä voi nähdä myös oman kuvansa. Haluan nähdä itseni kokonaisena ja kauniina, syövän ja elämän murjonnasta huolimatta. Peili on kuin lähde, se jatkuu syvyyteen, toiseen todellisuuteen. Pellavakuidut peilin päällä leijuvat ja luovat verkkoa, hiustenkaltaista pitsiä, puitten lehvästöä, naavaa, joka peiliin peilautuessaan jatkuu syvyyteen. Metsässä, luonnossa, lähteeseen peilautuvat ympäröivät puut ja kasvit ja jos siihen kurkistaa, näkee ihmisen osana luontoa. Lähde –installaatiossa ajattelen Narkissosta ja Adalmiinaa; kauneutta, sen menettämistä ja löytämistä uudelleen.

 

Haen kiihkeästi jotain kaunista itsessäni ja elämässä, tässä maailmassa. Materiaalin tuntu ja kosketus väriin on minulle tärkeää. On ihmeellistä ja nautinnollista kokea värin imeytyminen, leviäminen ja kerrostuminen kankaalle. Installaatiotyössä olen aina nauttinut kevyistä materiaaleista ja leijumisen illuusiosta. Pellavakuitu ja lakanat ovat materiaaleina keveitä ja luonnonläheisiä. Ne ovat myös haastavia ja tavallaan omakuvia jo itsessään: hauraita, sitkeitä ja itsepäisiä.

 

Värit innoittavat minua jatkuvasti. Ihmettelen niiden leviämistä, sekoittumista ja kerrostumista kankaalle. Sekoitan värejä pigmenteistä, akryyliväreistä ja musteesta. Kankaalla risteilevät värikerrokset luovat tiloja, jotka kuvaavat  mielentilaa, luontoa, unia ja muistoja. Työskentelyni on aina liittynyt henkilökohtaiseen elämääni ja haavoittuvuuteen Samat aiheet ja dynamiikka toistuvat myös erilaisissa sekatekniikka- ja tilateoksissani. Käytän niissä kevyitä ja herkkiä materiaaleja kuten pellavakuitua ja lankoja. Tekniikasta toiseen siirtyminen tekee työstäni kiehtovaa ja kokonaisvaltaista.

 

Kuusiston kartano

Linnanrauniontie 577Kuusisto, Kaarina

 

2.6. – 4.6.2019

su – ke 13 -19

 

Kesäkuun näyttelyssä, 2.6.-30.6.2019, ovat mukana Beatriz Grosso, Nora Helsinki, Marika Koskimäki, Gerardo Mescher, Reija Palo-oja, Age-Elisa Riekkinen, Toni-Petri , Markku Salonen, Leila Tanskanen, Leena Vainio ja Paula Vierikko.

 

I am searching desperately for beauty in my life, art work and in this world. My work tell about my personal life, about vulnerability and fragility. The layers of colors formulate surface and depth. There are fragments of dreams, states of mind, memories and nature. In the installations there can be seen the same themes and dynamics.

 

 

 

Please reload

Artblurred / Artsumu blog

Archive
Please reload

Tags
  • Facebook Social Icon
  • Instagram Social Icon
  • LinkedIn Social Icon